Matkalippu keijumaahan, sekä muita kuulumisia

Hiljaiseloa on kestänyt täällä blogissa miltein ikuisuuden. Pahoittelen. Olen kyllä olemassa, olen hymyillyt ja nauranut. Mutta, olen nähnyt ahdistavia "valveunia". Niissä olen kuihtunut luuranko sairaala vuoteessa, suljetulla osastolla. Yritän unohtaa tuon kuvan, mutten kykene. Ruokailut vähenee ja mua pelottaa. En osaa hillitä sisältä kumpuavaa sairauden voimaa. En jaksa, en halua, enkä osaa kahlita sitä. Haluaisin valahtaa vaan lattialle ja huutaa apua.

Miksei se päästä musta irti? Monta vuotta se on roikkunut mukanani ja aika ajoin koittanut musertaa mut.

Mun on pakko vaan mennä sen mukaan. Mulla on nyt täydellinen mahdollisuus. Täydellinen mahdollisuus kävellä kuolemaan. Täydellinen mahdollisuus olla hetken verran täydellisen pikkuinen.

Paino on vakaasti normaalin puolella. Se tuntuu hyytyneen siihen, mutta oikeastaan se ei vielä haittaa. Pääasia, ettei kukaan huomais kovin helposti mun kasvaneita ongelmia.

Tänään eräällä oppitunnilla opettaja puhui anoreksiasta. Mun kehossa alkoi virtaamaan kylmiä aaltoja, sydän hakkasi tuhatta ja sataa, sekä kädet tärisivät. Se opettaja ei tiennyt, että eturivin tyttö oli ollut anoreksian takia sairaalassa ja menettänyt kaikenlaista. Se ei todellakaan tiennyt, että tyttö olisi halunnut purskahtaa itkuun ja sanoa, ettei ole vieläkään parantunut eikä koskaan tule parantumaankaan.

Mutta tyttö on päättänyt pitää suunsa kiinni ja matkustaa epätodelliseen keijujen maailmaan.

Rakas tunne

Rakastan tai rakastin sitä tunnetta. Tunnetta joka herättää aamulla, ja kadottaa unen kauvas pois, vaikka saisikin nukkua vielä monen monta tuntia.

Vatsaa vihlova nälkä. Monta päivää olen skippaillut ruokailuja ja venyttänyt ruoka-aikojen välejä. Osittain vahingossa, osittain tietoisesti. Ja nyt tänään mä heräsin, siihen tunteeseen.

Pullasorsa

Nyt olen syönyt niikuin terve minä syökin. Olen ollut parantuneen syömishäiriö potilaan esimerkki kuva. Olen tehnyt haaste tehtäviä, rikkonut ruokailuun liittyviä sääntöjä ja tapoja. Minusta ollaan oltu ylpeitä. 

Menee liian hyvin. Ikävä nousee taas pintaan. Haluan kynsin ja hampain pitää diagnoosistani kiinni. Ex-laihuushäiriöinen, ex-anorektikko, ex-syömishäiriöinen.. Nykyinen pullasorsa. 

Hengissä ollaan..

Anteeksi pitkä tauko. Jäin niinkuin hieman kiinni, on täytynyt pitää matalaa profiilia. Pikkuveljeni oli jostain kumman syystä löytänyt puntarini ja vienyt äidin nähtäväksi. 

Löllyvien läskien ja ahminnan päivä

Haluaisin oksentaa. Haluaisin saada pihalle tänään ahmitut kalorit ja mössöt. Eihän mun pitäis ees ahmia. Mutta tosiaan oon tainnut oppia senkin taidon. Haluaisin, että oksennus veisi mukanaan kaikki  ahdistavat ajatukset, löllyvät läskit ja pahan olon. Mutten mä saa oksennettua.

Täytyy olla jokin keino millä saan oksennuksen tulemaan. Pakko olla, kyllä mä osaan. Muuten en kestä enää mun oloa. Mahaan sattuu, turvottaa ja olo on kuin liian täyteen pumpatulla uimalelulla. Liitokseni ratkailevat varmaan pian. No mutta olisi sekin parempi jakautua pieniin osiin, kuin olla tälläinen löllerö.

Joku voisi epäillä mun odottavan lasta. Vauvan sijasta kannan sisälläni mörköä, joka heittelee mua paastosta ahmitaan ja toisin päin. Mun täytyy ryhdistäytyä. Hinata läskini peilin eteen ja pakottaa itseäni katsomaan. Jospa tajuaisi, että on pakko alkaa tehdä töitä.

Puolet sadasta. Yhtä pitkä matka sataan kuin nollaan. Tällä menolla olen satakiloinen. Ahmiva norsu. Mukava tulevaisuus odottaa.. Ryhdistäydy..

XXS

Mursuilu jatkuu syömisten suhteen. Paino oli onneksi pysynyt tismalleen samassa, vaikka tämä on jo toinen päivä syömistä. Muttei se tuosta mihinkään laske, jos en jätä noita ruokia pois. Toivon todella, että jonain aamuna herään mieli täynnä laihdutus intoa. Että jokainen terve ajatus haihtuisi minusta. Miten ihmeessä on ollut vaikeaa olla irrallaan syömishäiriöstä, kun en loppu peleissä osaa olla enää sairaskaan. Olen vieläkin jossain välimaastossa.

Katselen omaa "täydellistä" äitiäni. Kokoa xxs/xs. Hän on niin pieni kokoinen. Lyhyt ja hoikka. Jonain päivänä hän saa niellä täydellisyytensä ja huomata että olen sittenkin vielä parempi. Hän saa katsoa hoikkia jalkojani ja litteää vatsaani. Sitten jonain päivänä se vielä tapahtuu.  Mutta vielä olen möhköfantti. Möhköfantti, jonka askeleet tömähtelevät, vatsa pömpöttää ja rinnat ovat inhottavat. 

Olen rasvapallo.  Ihraa, oksettavaa rasvaa ja kalori mössöä. 

Minä haluan, haluan niin olla pieni. Pieni, siro ja särkyväinen. Tahdon luut lävistämään ihoani. Tahdon olla enkeli, sellainen enkeli joka jonain päivänä on jossain muualla kuin täällä maailmassa, missä ihmisten täytyy olla kokoa xxs. 

Kuinka..?

Tänään oon syönyt melkein niinkuin oikeasti terve minä syö. Aamusta tuli vahva fiilis, et hei, en todellakaan ole valmis nyt heittämään hanskoja tiskiin ja luovuttamaan mun tervettä elämää. Halusin näyttää syömishäiriö ajatuksille, että mä olen vahva. Söin keksejä, täyte keksejä. Kalorisia ja kiellettyjä. Keksi keksin perään, varmaan ainakin viisi yhteensä. Olo oli ensin hyvä. Ajattelin, että noniin tervehän mä haluan olla. Kunnes katsoin peiliin. Näin taas ne läskit. Kaiken sen minkä vuoksi mun täytyy jättää terve elämäni. Mun täytyy olla taas hyvä, parempi ja PARAS.

Tänään ajatuksiini hiipi läheiset ihmiset. Pohdin miksi haluan taas satuttaa heitäkin. Itseni kiduttaminen ja hidas itsemurha vahingoittavat myös ihmisiä jotka välittävät minusta, ihmisiä jotka hyväksyisivät minut. Mutta vaikka sen näin teoriassa ymmärrän, en osaa ajatella sitä käytännössä omalle kohdalleni. Minun välit toiseen vanhempaani kuihtuivat syömishäiriöni takia. Hän paloi totaalisesti loppuun, kun yritti keksiä keinoja joilla saisi minut tervehtymään. Muistan kun hän saattoi mut osastolle silmät itkusta kiiltäen. Se oli kolmas kerta elämäni aikana kun näin hänen itkevän.
Sen jälkeen välimme kuitenkin kylmenivät. Kun aloin parantumaan, hän ei kyennyt luottamaan siihen että olen tosissani. Olemme etääntyneet eri planeetoille. Sitä minä kadun varmaan ikuisesti. Pelkään, että tällä kertaa menetän enemmän rakkaitani. Sisarukseni, jotka ihailevat minua. Pitävät mua esikuvanaan. Olen huono esikuva, epäonnistunut totaalisesti.

Vuosi sitten sain kummitädiltäni kuvakooste DVD:n rippijuhlistani. Taustalla soinut laulu tuli tänään radiossa. Se oli aika koskettava, viimevuonna tajusin etten olekkaan yksin pahassa maailmassa ja täällä on ihmisiä mun tukena. Tänään havahduin juurikin miettimään noita läheisiä ihmisiäni ja suhteita heihin.

Kuinka paljon olen valmis uhraamaan, mun sairaan salaisen unelman eteen? Kuinka paljon kestän antaa pois? Kuinka kauvan kestän katsoa huolestuneita katseita ja sisarteni itkuisia silmiä? Olenko nyt aivan varma, että tahdon pettää luottamuksen uudelleen ja ehkä lopullisesti..? Onko loppuviimein luurangoksi laihtuminen kaiken tämän arvoista?

Tuossa vielä se laulu mistä mainitsin aiemmin.